Kuopiossa kohistaan säästökuurista, jota olen sivunnut myös aiemmissa bloggauksissani. Säästöjä on jouduttu tekemään ja joudutaan tekemään kiristyvässä taloudellisessa tilanteessa enemmän tai vähemmän jokaisessa kunnassa. Kirjoitan kotikuntani tilanteesta, jota minun on luonnollisesti helpoin seurata, vaikka toki muissakin kunnissa painiskellaan samojen ongelmien kanssa. Kuopiossa lapsia ja nuoria koskevat säästöt ja säästösuunnitelmat ovat joka tapauksessa olleet poikkeuksellisenkin rajuja. Viimeisimpänä säästöjen kohdelistalle joutui iltapäiväkerhotoiminta, jota varhaiskasvatus- ja koulutuslautakunta päätti kuitenkin jatkaa kaupungin järjestämänä.

Ylipäätänsäkään kuntatalouden ja julkisen talouden tilanne ei ole mairitteleva. Valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen totesi tammikuun lopulla, että Suomi on ”syvässä suossa” talouskriisin jäljiltä. Olen täysin samaa mieltä. Tilanne on huolestuttava monin tavoin.

Säästökuurit ovat varoittava esimerkki siitä suunnasta, johon julkinen talous on menossa. Priorisointia palveluiden tarjonnassa on tehtävä. Tämän lisäksi kunnallisten palveluiden tuottamista on pyrittävä tehostamaan. On etsittävä kohteita, joissa on löysää ja toimintatapoja, joita pystytään tehostamaan. Virastojen ja eri toimielinten välistä keskustelua ja yhteistyötä on tehostettava jo siitäkin syystä, jotta eri tahot eivät tee samaa työtä päällekkäin. Kuopiossa tähän on pyritty muun muassa meneillään olevalla siirtymällä kohti palvelualueiden mukaista jakoa perinteisen toimialapohjaisen palveluiden jaottelun asemesta. Suunta tältä osin on oikea.

Julkisuudessa on todettu, että kuntien lihavat vuodet ovat viimeistään nyt ohi, mikä on varmasti totta. Tämä onkin otettava huomioon ennen kuin lähdemme suin päin syyttämään päättäjiämme. Lautakunnat joutuvat painiskelemaan vaatimusten ristitulessa. Vähenevät tulot ja suurenevat menot tarkoittavat väistämättä liikkumavaran pienenemistä kuntien talousarvioissa. Lautakunnat joutuvat päättämään palveluiden sopeuttamisesta tiukkenevien määrärahojen puitteissa. Vaihtoehtona olisivat roimat veronkorotukset.

Tilanne julkisen talouden tulevaisuuden osalta on joka tapauksessa huolestuttava. Pekkarinen arvioi julkisyhteisöjen rahoitusjäämän miinusmerkkiseksi vuoteen 2015 saakka, mikä vaikuttaa koruttomuudestaan huolimatta jopa hieman yltiöoptimistiselta. Vanhusväestön määrän kasvu tässä talouden tilanteessa tuo oman haasteensa. Menojen tulevaa lisäystarvetta ennakoivat myös lyhytnäköiset säästötoimenpiteet juurikin ennaltaehkäisevistä sosiaali- ja terveyspalveluista sekä koulutuksesta. Koulutus on osaamisen kulmakivi, ja koska työllisyysaste ja tuottavuus olisi talouden näkökulmasta saatava kasvuun, eikö oikea suuntaus olisi koulutukseen panostaminen eikä siitä leikkaaminen?

Kuten Pekkarinen toteaa, on olemassa monia keinoja julkisen talouden tasapainottamiseksi. En kuitenkaan haluaisi olla päättäjien housuissa tekemässä valintoja näistä keinoista. Priorisointia on tehtävä. Joka tapauksessa priorisoinnin soisi olevan sellaista, joka sallii kasvun myös 10–20 vuoden säteellä.

Suomessa aloitti toimintansa vuoden 2010 alussa kaksi uutta yliopistoa, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto. Pohjana uusien yliopistojen muodostamiselle on ollut korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelma. Toki myös tutkimustoiminnan kehittäminen ja alueelliset kysymykset ovat lähtökohtina hankkeiden taustalla. Yhtenä vauhdittajana Itä-Suomen yliopiston kohdalla oli Kuopion ja Joensuun yliopistoilta puuttunut kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus.

Matkan varrella on kritiikkiäkin kuultu koskien muun muassa yksittäisten tieteenalojen asemaa ja elinkeinoelämän kasvanutta roolia yliopistojen toiminnassa.

Yliopistojen yhdistymisessä on osittain kyse muuttuvan maailman muutoksiin vastaamisen edellytysten parantamisesta. Suomen yliopistot ovat menestyneet heikosti viimeisissä kansainvälisissä vertailuissa, vaikka mielestäni sijoitukset ovat olosuhteisiin nähden esimerkiksi Euroopan mittakaavassa parempia, kuin julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää. Joka tapauksessa perustutkimus, niin tärkeää kuin se onkin, ei ole se erinomaisuuden peruste, johon yliopistot voivat turvautua. Soveltava tutkimus on useita tieteenaloja yhdistävää, ovathan tutkittavat ilmiötkin entistä moninaisempia ja monialaisempia.

Samaa poikkitieteellisyyttä edellytetään esimerkiksi ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishankkeessa: lähtökohtana edellytetään ”riittävät osaamisresurssit omaavaa koulutuksen järjestäjäverkostoa, monipuolisia ja toimivia työelämäsuhteita sekä koulutuksen järjestäjien välistä yhteistyötä”. Suuret monialaiset yksiköt kykenevät yhdistämään osaamistaan tehokkaalla tavalla ja toisaalta houkuttelemaan parhaimpia osaajia ja opiskelijoita.

Viime aikoina mediassa on ollut puhetta tuottavuustalkoista. Talous olisi saatava kasvuun, mutta resurssit ovat tiukassa. Valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen kertoi 20.1. julkisen talouden olevan syvässä suossa ja alijäämäinen vuoteen 2015 saakka. Samalla kunnat karsivat peruspalveluidenkin tasosta, jotka ovat kuitenkin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta.

Maailman muuttuessa yhä kilpaillummaksi ja avoimemmaksi vaatii tuottavuuden kasvattaminen ja kilpailussa mukana pysyminen kehitystä tutkimus- ja kehitystoiminnalta – niin korkeakoulukentässä kuin yrityksissäkin. Monitieteiset yliopistot, joiden toiminnassa yksityinen sektorikin on mukana, ovat haaste organisoinnin kannalta, mutta yliopistojen syntyminen ja varainkeruun edistyminen ovat hyvä lähtökohta. Syntyykö Suomeen Aalto-yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston myötä uusia innovaatioita ja Nokian kaltaisia uusia menestystarinoita?

Savon Sanomat kirjoittaa, että Kuopion kouluissa on yhä enemmän oppilaita, jotka joudutaan sitomaan väkivaltaisuuden takia, sillä he ovat vaaraksi itselleen ja muille. Artikkelissa kerrotaan tilanteen johtuvan siitä, etteivät oppilaat saa hoitoa mielenterveysongelmiinsa. Organisaatiomuutosten ja lomautusten takia Kuopiossa ei ole viime lokakuusta asti ollut tarjota alle 12-vuotiaille lapsille mielenterveyspalveluita, vaikka hoitotakuun mukaan hoidon olisi järjestyttävä kolmessa kuukaudessa. Uusia potilaita ei edes oteta jonoon (!).

Samaan aikaan kouluissa on artikkelin mukaan paljon lapsia, joilla on mielenterveysongelmia ja olemassa oleva lääkitys. Kuopiolaisen Pyörön koulun rehtori Maija Svärd kertoo, että osa on niin sekaisin, että heitä on pidettävä kiinni. Opettajien kontolle jää usein jopa lasten lääkityksestä huolehtiminen. Rehtori Jorma Partanen Jynkän koulusta ottaa artikkelissa esille tiistaina sisäministeri Anne Holmlundille luovutetun koulujen turvallisuutta pohtineen työryhmän ehdotuksen: Partasen mukaan on kestämätöntä, että kouluihin tuodaan erilaisia turvajärjestelmiä sen sijaan, että hoidettaisiin lasta.

Problematiikka on sama, kuin Nuoria on autettava -bloggauksessani. Ongelmien ennaltaehkäisemiseen ja niihin puuttumiseen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ei panosteta. Mitä nämä ”sekaisin olevat” ja sairaat lapset ja nuoret maksavat yhteiskunnalle heidän syrjäydyttyään? Halvemmaksi heidän hoitamisensa ”jälkikäteen” ei ainakaan tule. Tarvitaan varsin ihmeellisiä organisaatiomuutoksia, jotta yhdessä vanhusväestön kasvun kanssa kyetään hoitamaan vielä enenevissä määrin syrjäytyneitä ja yhteiskunnan rattailta pudonneita.

Lisäksi artikkeli ottaa esiin sen vakavan tosiasian, että yhä useammin myös vanhemmat käyttäytyvät uhkaavasti opettajakuntaa kohtaan.

Kuopiossa lasten ja nuorten koulutuksesta huolestuneet vanhemmat kutsuivat kaupungin virkamies- ja poliittisen johdon vastaamaan säästöjä koskeviin kysymyksiin avoimella kutsulla Savon Sanomissa. Tilaisuuden jälkeen vanhemmat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä keskustelun talouspainotteiseen sävyyn. Tilaisuudessa päättäjät haastettiin myös tutustumaan koulujen arkeen. Mielestäni juuri yhteistyötä koulujen, kotien, terveydenhuollon ja päättäjien välillä tarvitaan vieläkin enemmän. Päättäjien on tärkeä ymmärtää, mitä koulujen arki kiristyneessä taloudellisessa tilanteessa on. Kukaan muu kuin opetushenkilökunta ei voi paremmin tietää, mitä kouluissa todellisuudessa tapahtuu – se todellisuus päättäjienkin on nähtävä budjettiraameista päättäessään.

Savon Sanomien Maanantaivieras-palstalla on Savon koulutuskuntayhtymän johtaja Markku Rissasen sekä Savon ammatti- ja aikuisopiston opiskelijahuollon koordinaattori Seija Kärjen kirjoitus Nuoria on autettava. Kirjoittajat ottavat kantaa opiskelijahuollon huolestuttavaan nykytilaan ammatillisessa koulutuksessa.

Kirjoittajien perusviesti on, että kunnat eivät ole pystyneet vastaamaan niille kuuluvaan palveluidenjärjestämisvelvoitteeseen, joka tästä syystä kaatuu osin ammatillisen koulutuksen järjestäjien kannettavaksi. Ammatillisen koulutuksen lainsäädäntö edellyttää sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista tiedottamista opiskelijoille ja niiden piiriin ohjaamista; palveluiden järjestämisvelvollisuus kuuluu sen sijaan oppilaitosten sijaintikunnille.

Opiskelijaterveydenhuollon painopisteenä tulisi kirjoittajien mukaan olla ennaltaehkäisevän työn, johon ei heidän mukaansa ole käytännössä ”juuri lainkaan mahdollisuutta”: ”Esimerkiksi Kuopiossa opiskelijoiden terveystarkastuksia ei pystytä toteuttamaan asetuksen mukaisesti eivätkä terveydenhoitajat läheskään aina pysty osallistumaan opiskelijahuoltoryhmien kokouksiin, mikä usein on opiskelijan avun turvaamiseksi ensi arvoisen tärkeää.”

Juuri ennaltaehkäisevä työhän on sitä, jolla parhaiten pystytään vaikuttamaan opiskelijoiden sekä henkiseen että fyysiseen terveyteen. Näin ongelmia pystytään ehkäisemään, ja kierre, joka johtaa opintojen viivästymisen ohella myös muihin sosiopsyykkisiin ongelmiin, saadaan katkaistua mahdollisesti ennen kuin se on alkanutkaan. Kirjoittajat toteavatkin, että tukea tarvitsevat nuoret joutuvat liian usein keskeyttämään opintonsa, kun he eivät saa ajoissa tai ollenkaan tarvitsemaansa apua opiskelukykynsä turvaamiseen.

Kirjoituksessa todetaan, että koulutuksen järjestäjien resurssit eivät mahdollista kokonaan koulutuksen järjestäjien maksettavaksi jäävien palveluiden tuottamista. Opiskelijoiden psykososiaalisen tuen turvaamiseksi ammatillisen koulutuksen järjestäjät ovat joutuneet palkkaamaan omalla kustannuksellaan kuraattoreita, koska palvelun tuottamiseen tarkoitettu valtionosuus maksetaan kunnille. Silti kuraattorin palveluita ei pystytä tarjoamaan kaikkien niitä tarvitsevien saataville. Kirjoittajat eivät sitä suoraan totea, mutta kysymys herää kirjoitusta lukiessa: miksi laissa säädetään kuntien velvollisuuksista, kun kunnat eivät niitä pysty täyttämään? Opetustoimen ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden karsiminen ja kuntien työntekijöiden lomautukset eivät ainakaan tilannetta auta.

Lopuksi kirjoittajat toteavat, että toimivan ja realistisen opiskelijahuollon kehittämissuunnitelman laatimiseen tarvitaan koulutuksen järjestäjien ja kuntien sosiaali- ja terveystoimien yhteistyötä, jonka tueksi odotetaan lakia oppilas- ja opiskelijahuollosta, joka on tulossa hallituksen esittelyyn.