InFlow on mukana jälleen muutamassa sosiaalisen median merkkitapahtumassa:

Swing to Win on täysin uudenlainen konsepti, jossa seurataan Cristina Anderssonin matkaa harrastajalaulajasta ammattioopperalaulajaksi. Mukana on huippumuusikoita ja valmentajia, ja tavoitteena on opettaa ja kannustaa katsojia oppimaan ja kehittymään – toisaalta laulamista, toisaalta itseään. Yleisö ei ole passiivinen massa seuraajia, vaan tärkeä osa konseptia, jossa jokaisella on mahdollisuus osallistua. Kantava teema on oppimaan oppiminen – ja kiehtova tarina.

Sosiaalinen media on tärkeässä roolissa kaiken mahdollistajana. Ohjelmaa tullaan levittämään globaalisti sosiaalisen median kanavissa tarjoten eri mahdollisuuksia osallistumiselle. InFlow on mukana Swing-konseptin sosiaalisen median kehittämisessä.

Toinen maailmaa mullistava tapahtuma on Kaivuriskaba. Viime kesäisestä tempauksestaan tuttu Kaivuri-Jukka Mutanen järjestää yhteistyössä InFlown kanssa kilpailun, jossa kuudessa kauppakeskuksessa on kussakin minikaivuri ja kussakin minikaivurissa kilpailija. Kilpailijan tehtävänä on istua kaivurissa niin pitkään kuin mahdollista. Kilpailija on jatkuvassa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa niin livenä kuin verkossakin, ja yleisön osallistuminen on myös tässä tapahtumassa yksi avaintekijöitä.

Eikä kannata unohtaa myöskään SoMeTime2011:sta, jonka suunnittelussa InFlow on myös ollut jälleen mukana – samoin voit olla sinäkin!

Työryhmän ehdotuksen mukaan opiskelijat valmistuisivat nopeammin työelämään, jos he maksaisivat esimerkiksi tuhannen euron lukuvuosimaksua. Samalla tarkoituksena olisi nostaa valtion takaaman opintolainan ylärajaa lukukausimaksun verran. Työryhmä luovuttaa esityksensä, joka sisältää siis myös muita vaihtoehtoja, opetusministeri Henna Virkkuselle 18.3.

Ehdotus lukuvuosimaksuista on nostanut jälleen esille vasta vähän aikaa sitten lopahtaneen aiemman keskusteluryöpyn aiheesta. Opetusministeri Virkkunen ehti jo kommentoimaan työryhmän ehdotukseen Twitterissä, että lukuvuosimaksuja ei edelleenkään ole tulossa. Silti ehdotus on saanut ihmiset, opiskelijat etunenässä, varpailleen.

Mielestäni on kyseenalaista, että työuria saataisiin pidennettyä ja opintojen kestoa lyhennettyä lukukausimaksujen avulla. Tilanne voisi johtaa pikemmin päinvastaiseen tilanteeseen, jossa opiskelijat joutuisivat tekemään entistä enemmän työtä sivutoimisesti opintojensa aikana, mikä taas lykkäisi valmistumista entistä pidemmälle. Lisäksi ehdotuksen toteutuminen voisi ajaa opiskelijoita yhä suurempiin taloudellisiin vaikeuksiin, mikä puolestaan voisi edelleen johtaa myös psykososiaalisiin vaikeuksiin ja jopa syrjäytymisiin. Ei opiskelijoiden talous nytkään pääsääntöisesti kovin vahvoilla ole.

Ehdotus tuottaisi nykyisillä opiskelijamäärillä työryhmän arvion mukaan noin 250 miljoonaa euroa korkeakoulujen rahoitukseen. Silti pääasiallista tavoitetta, opiskelijoiden valmistumisen nopeuttamista, tuskin saavutettaisiin. Lisäkuluja toisivat opiskelijoiden lisääntyneet psykososiaaliset ja taloudelliset ongelmat.

Joka tapauksessa, ennen kuin jokin radikaaliryhmä päättää lähteä lynkkausretkelle opetusministeriöön, on muistettava, että ehdotus on vain yksi monista eikä sitä olla näillä näkymin viemässä läpi. Onpa toisaalta kuultu jo arveluja, että puheet ovat kauniita nyt; seuraavalla hallituskaudella ehdotus sitten runnotaan läpi. Aika näyttää.

Suomessa aloitti toimintansa vuoden 2010 alussa kaksi uutta yliopistoa, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto. Pohjana uusien yliopistojen muodostamiselle on ollut korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelma. Toki myös tutkimustoiminnan kehittäminen ja alueelliset kysymykset ovat lähtökohtina hankkeiden taustalla. Yhtenä vauhdittajana Itä-Suomen yliopiston kohdalla oli Kuopion ja Joensuun yliopistoilta puuttunut kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeus.

Matkan varrella on kritiikkiäkin kuultu koskien muun muassa yksittäisten tieteenalojen asemaa ja elinkeinoelämän kasvanutta roolia yliopistojen toiminnassa.

Yliopistojen yhdistymisessä on osittain kyse muuttuvan maailman muutoksiin vastaamisen edellytysten parantamisesta. Suomen yliopistot ovat menestyneet heikosti viimeisissä kansainvälisissä vertailuissa, vaikka mielestäni sijoitukset ovat olosuhteisiin nähden esimerkiksi Euroopan mittakaavassa parempia, kuin julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää. Joka tapauksessa perustutkimus, niin tärkeää kuin se onkin, ei ole se erinomaisuuden peruste, johon yliopistot voivat turvautua. Soveltava tutkimus on useita tieteenaloja yhdistävää, ovathan tutkittavat ilmiötkin entistä moninaisempia ja monialaisempia.

Samaa poikkitieteellisyyttä edellytetään esimerkiksi ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamisen vauhdittamishankkeessa: lähtökohtana edellytetään ”riittävät osaamisresurssit omaavaa koulutuksen järjestäjäverkostoa, monipuolisia ja toimivia työelämäsuhteita sekä koulutuksen järjestäjien välistä yhteistyötä”. Suuret monialaiset yksiköt kykenevät yhdistämään osaamistaan tehokkaalla tavalla ja toisaalta houkuttelemaan parhaimpia osaajia ja opiskelijoita.

Viime aikoina mediassa on ollut puhetta tuottavuustalkoista. Talous olisi saatava kasvuun, mutta resurssit ovat tiukassa. Valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen kertoi 20.1. julkisen talouden olevan syvässä suossa ja alijäämäinen vuoteen 2015 saakka. Samalla kunnat karsivat peruspalveluidenkin tasosta, jotka ovat kuitenkin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta.

Maailman muuttuessa yhä kilpaillummaksi ja avoimemmaksi vaatii tuottavuuden kasvattaminen ja kilpailussa mukana pysyminen kehitystä tutkimus- ja kehitystoiminnalta – niin korkeakoulukentässä kuin yrityksissäkin. Monitieteiset yliopistot, joiden toiminnassa yksityinen sektorikin on mukana, ovat haaste organisoinnin kannalta, mutta yliopistojen syntyminen ja varainkeruun edistyminen ovat hyvä lähtökohta. Syntyykö Suomeen Aalto-yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston myötä uusia innovaatioita ja Nokian kaltaisia uusia menestystarinoita?

Opettajankoulutuksen mieskiintiöt tulivat viimeisimmän kerran keskusteluun Kalevan ja viiden muun maakuntalehden Taloustutkimuksella teettämän kyselyn jälkimainingeissa. Kysely osoitti, että suomalaisista 47 % kannattaa mieskiintiöiden käyttöönottamista, kun taas täsmälleen sama osuus vastanneista oli päinvastaisella kannalla. Kyselyyn vastasi viime vuoden joulukuussa hieman yli tuhat 15 vuotta täyttänyttä henkilöä virhemarginaalin ollessa kolme prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen.

Vuonna 2001 Opetusministeriö suhtautui torjuvasti eduskunnan sivistysvaliokunnan tuolloin tarjoamiin opettajankoulutuksen mieskiintiöihin. Ministeriön yleissivistävän koulutuksen yksikön johtaja Kirsi Lindroos totesi kiintiöitä pidettävän jopa tasa-arvolain vastaisina. Kiintiöiden käyttöönottaminen tarkoittaisi toisin sanoen sitä, että miespuolisia hakijoita otettaisiin oppilaitoksiin opiskelemaan ohi pätevämpien ja mahdollisesti motivoituneempien naispuolisten hakijoiden. Ja olisihan tämähän mitä suurimmassa määrin epätasa-arvoista toimintaa!

Kiintiöillä hoidetaan oireita, ei syitä. Perusopetuksen opettajista naisten osuus oli vuonna 2008 noin 74 %. Mitä sitten ovat syyt siihen, että alalle hakeutuu vain vähän miehiä, vaikka koulutus kyllä muutoin on edelleen verrattain suosittua (vuosittain luokanopettajankoulutukseen hakee noin 6000 henkilöä)? Opettajien palkkaus koetaan työn kuormittavuuteen nähden huonoksi, työ on aliarvostettua, minkä lisäksi ryhmäkoot eivät osoita ainakaan pienenemisen merkkejä. Karua kieltään puhuu myös se, että Mariikka Almialan väitöstutkimuksen mukaan joka viides vastavalmistunut opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan.

Olen sitä mieltä, että molempien sukupuolten tulisi olla opetusalalla tasapuolisemmin edustettuina. Perusopetuksen oppilaat tarvitsevat myös miehen mallia oppilaan sukupuolesta riippumatta. Myös varhaiskasvatuksessa ja iltapäiväkerhotoiminnassa valtaosa työntekijöistä on naisia, jolloin lapset kasvavat varsin naisvaltaisessa ympäristössä. Kun otetaan huomioon, että avioeroissa lapset jäävät huomattavasti useammin äidille kuin isälle, voi joidenkin lasten kohdalla miehen malli jäädä todella puuttumaan. Silti koen, että sukupuoli ei saa olla pätevyyttä tärkeämpi tekijä valittaessa hakijoita opettajankoulutukseen. Toisaalta kiintiöt johtavat takaisin siihen, mistä tällainen kysymyksenasettelu näkemykseni mukaan on lähtöisin: entistä tiukempaan jaotteluun miesten ja naisten ammattien välillä.

Suomalaiset pitävät tasa-arvokeskustelusta: naisen euro sen ja sen verran senttiä, hallituksissa naisia sen ja sen verran… En missään tapauksessa vähättele näitä tasa-arvoon liittyviä keskusteluja, pikemmin keskustelu on aina tervetullutta. Silti keskustelu liikkuu usein kahden äärilaidan välillä tai keskittyy niinkin hienoon asiaan kuin kiintiöihin. Kiintiötavoitteitahan sovelletaan jo esimerkiksi valtio-omisteisissa yhtiöissä. Silti keskustelussa pitäisi mielestäni huomioida enemmän se, mistä epäsuhta johtuu, kuin pyrkiä keinotekoisesti saattamaan tilanne 50–50. Tästä aiheesta saisi kirjoitettua vaikka kirjan, ja onpa niin tehtykin.

Joka tapauksessa, viime aikoina valtakunnan medioissa on ollut puhetta ”pakkoruotista” ja opetusalan mieskiintiöistä. Molemmissa on kyse osittain juurikin tasa-arvosta, mutta myös käytännöllisistä ja poliittisista seikoista.

Pakkoruotsihan nousee valtakunnan medioissa keskusteluun tasaisin väliajoin. Miksi tämä aihe sitten on niinkin mielipiteitä herättävä suomalaisten keskuudessa? Onko kysymys asenteista ja luuloista vai todellisista realiteeteista? Asiasta kiivaita mielipiteitään ovat esittäneet niin oppilaat, opiskelijat, opettajat ja päättäjät kuin tavallinen kadunmieskin. Viimeisimpänä kommenttina silmiini osui tänä aamuna (8.1.2009) Savon Sanomissa julkaistu nimimerkki Suurten kielten ystävän tekstiviestimielipide: ”Kouluaikana pakkoruotsi kuului ikävä kyllä opetussuunnitelmaan. En ole mokomaa tarvinnut varsinaisesti koskaan elämässäni. Englannin- ja saksankielellä olen tullut toimeen myös Ruotsissa.”

Oppilaan näkökulmasta kysymys on usein siitä, että halutaan päästä sieltä missä aita on matalin. Oppilaat seuraavat yhteiskunnallista keskustelua pakkoruotsista ja päättelevät: jos he eivät kerta suurella todennäköisyydellä tule kieltä tarvitsemaan tulevaisuudessa (viittaan tällä edellä olevaan Suurten kielten ystävän mielipiteeseen), miksi sitä vaivautua lukemaan. Asia on toki moniselitteisempi, ja on otettava huomioon myös se, kuinka todennäköisesti seiskaluokkalainen osaisi arvioida tulevaisuudessa tarvitsemaansa kielitaitoa valitessaan seiskaluokalla kieliä lukujärjestykseensä (jos siis ruotsinkieli olisi vapaaehtoinen tai vaihtoehtoina olisi muita kieliä)?

Faktoja ruotsinkielen opetuksesta ja asemasta Suomessa on esittänyt muun muassa professori Kari Sajavaara. Vaikka faktat puolesta ja vastaan ovat hyvin perusteltuja, ovat erityisesti pakkoruotsin vastustajat lähteneet laajana rintamana liikkeelle.

Päätän kirjoituksen omaan mielipiteeseeni: mielestäni suomalaisen yhteiskunnan olisi muututtava monessa muussakin suhteessa ennen kuin lähtisin kannattamaan ruotsinkielen oppiaineen vapaaehtoisuutta. Suomi on kaksikielinen maa, jossa useissa julkisen hallinnon viroissa toimivilta edellytetään Julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003) 6§:n 1 momentin mukaista ruotsin kielen taitoa. Vaikka Suomen kaksikielisyydestä voi olla montaa eri mieltä (Suomessa ruotsia äidinkielenään puhuvia on 5,44 %), tulee myös tälle väestönosalle taata palvelut heidän omalla äidinkielellään. Lisäksi ruotsinkielen oppiaineen vapaaehtoiseksi muuttaminen saattaisi oppilaat tulevaisuudessa eriarvoiseen asemaan, kun he siirtyvät työelämään. Moniko 15-vuotias pystyy varmuudella määrittämään tulevan ammattinsa?

Mieskiintiöistä seuraavassa bloggauksessa.